Jo joutui armas aika

Suvi suloinen. Sitä on odotettu tänä vuonna kenties enemmän kuin koskaan ennen. Kollektiivisesti lähihistoriamme raskain kevät vetelee viimeisiä ja vaikka toukokuun loppua on aina sävyttänyt vahva vapauden tunne, nyt se on aivan omaa luokkaansa.

Tuntuu kuin suvivirsi kajahtaisi meistä ihan jokaiselle. Jokaiselle opettajalle, joka on joutunut lennosta soveltamaan suunnitelmiaan etäopetukseen. Jokaiselle äidille, joka on työtehtäviensä välissä rakentanut majaa päiväkoti-ikäiselleen ja jokaiselle isälle, joka on yrittänyt tukea lastaan kotikoulussa, vaikka ei itse edes muista, miten jakokulma toimii, missä Burundi sijaitsee tai mitä eroa on demonstratiivi- ja relatiivipronomineillä. Jokaiselle kotikonttoria pitävälle, joka on taistellut vuoroin Teamsin, Zoomin ja Skypen kanssa. Jokaiselle terveysalan sankarille, joka altistaa itsensä meidän muiden hyväksi päivästä toiseen. Jokaiselle, joka on joutunut viettämään karanteeninsa yksin. Jokaiselle, johon tämä uusi ja outo arki on vaikuttanut. Sinulle ja minulle.

Tilanne ei toki ole ohi. Ja paluuta viimekesäiseen todellisuuteen tuskin tulee. Mutta hetken höllennys, tämä upouudelta tuntuva vapaus, se helpottaa kummasti. Kuin olisi taas hieman helpompi hengittää (vaikka maski hieman kiristäisikin).

Joten juhlikaamme paitsi koulutyönsä päättäneitä, valmistuneita ja ylioppilaita, myös jokaista meitä. Jokainen ihminen on suvivirren arvoinen.

Parolasta rakkaudella,