Sunnuntaina vietetään Pyhän Valentinuksen päivää eli suomalaisittain ystävänpäivää. Vaikka rakkaus, intohimo, ihastus ja romantiikka ovat ihania ja haluttavia asioita – maljannoston arvoisia jokainen – minusta on kaikin puolin mahtavaa, että Suomessa me juhlimme 14.2. nimenomaan ystävyyttä. Kumppanuus kun saa länsimaisessa kulttuurissa niin hirmuisesti huomioita ja statusta jo muutenkin. Ja eläähän moni ilman kumppania ja romantiikkaa, harva kuitenkaan ilman ystävyyttä.
Vietän vapaa-aikaani mieluiten rakkaiden ja ystävien kanssa, minusta on mukava ilahduttaa läheisiä ja kannustaa kamuja. “Hyvä ystävä” on aina ollut osa identiteettiäni. Kunnes eräänä päivänä hoksasin, ettei kuvaus täysin pidä paikkaansa. Tapaan nimittäin olla aivan luokaton ystävä itselleni.
Harva se päivä mulkoilen peilikuvaani pettyneenä, soimaan itseäni jostain turhanpäiväisestä, haukun aikaansaannoksiani ja epäilen kykyjäni. Kritisoin. Lyttään ja lannistan. Olen sanonut itselleni niin ikäviä asioita, että hävettää ajatellakin. Asioita joita en kuuna päivänä itse sanoisi ystävälle. Asioita, jotka eivät edes tulisi mieleeni toisen ihmisen kohdalla.
Eikä siinä vielä kaikki! Olen myös huono pitämään huolta itsestäni. Kehoparkani kaipaa unta, ikävöi liikuntaa sekä saa liian vähän D-vitamiinia ja liikaa E-koodeja. Mielirukkani taas kärsii paitsi itsekritiikistä myös stressin aiheuttamasta ylikuormituksesta. Harvoin maltan antaa sen vain olla. Harvoin maltan antaa itseni olla, tai ainakaan maltan antaa itseni olla oma itseni.
Mutta tänä ystävänpäivänä aion tehdä juuri niin. Aion kohdella itseäni lempeästi, tukea ja kannustaa, jättää vaatimukset sikseen ja sallia itselleni itseni. Aion olla ystävä itselleni. Suosittelen tätä lämpimästi myös kaikille muille. Sovitaanko, että kohtelemme lempeästi ja kannustavasti tästä eteenpäin myös ihan jokainen itseämme.
Maailma on varmasti parempi paikka, mitä ystävällisempiä olemme toisillemme. Mutta luulenpa, että elo maapallolla voisi olla sitäkin antoisampaa, jos osaisimme olla hyviä ystäviä myös itsellemme.